Kuuntele kolumni kirjoittajan itsensä lukemana
YLE Areenasta.
Läppä jätkä
Paavo Väyrynen ei ole koskaan pyrkinyt mihinkään. Hän on aina vain ollut käytettävissä. Hirvittävän moneen kertaan.
Vuonna 2002 Väyrysen letkeä pyrkimättömyys oirehti sinnikkäänä pyrkimyksenä Suomen Keskustan puheenjohtajaksi. Väyrynen sijoittui puoluekokouksen äänestyksessä kolmanneksi. Anneli Jäätteenmäki voitti, Olli Rehn sijoittui kakkoseksi. Valinnan jälkeen Rehn luonnehti Jäätteenmäkeä sitkeäksi mimmiksi. Väyrynen taas kiitteli Jäätteenmäkeä kovaksi akaksi. Kiitokset kertovat miesten luonne- ja sukupolvieroista.
Pidin Väyrysen saavutusta vuoden 2002 puoluekokouksessa huonona ja merkkinä siitä, että Väyrysen ura oli ohittanut lakipisteensä. Lapin mies oli siirtynyt auringonlaskun riveihin. Olin väärässä.
Väyrysen taakse jäi vuonna 2002 tuntematon kansanedustaja Matti Vanhanen. Kukaan ei olisi uskonut, että tästä Vanhasesta leivotaan vielä pääministeri, vain vuoden kuluttua puoluekokouksen hävettävästä nelossijasta. Vielä kummallisempaa olisi ollut kahdeksan vuotta sitten ennustaa, että Vanhasen seuraaja puheenjohtajana ja pääministerinä olisi Väyrynen. Nyt sekin on mahdollista. Politiikkaa on kutsuttu mahdollisen taiteeksi. Tämä määritelmä ei kyllä määrittele mitään. Enemmän politiikka on mahdottoman taidetta. Väyrysen ura todistaa sen.
Edellisen kerran Väyrynen yritti karmit kaulassa pääministerin paikalle kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Väyrynen solmi kokoomuksen ja rkp:n kanssa kassakaappisopimuksen eduskuntavaalien jälkeisestä porvarihallituksesta. Väyrynen unohti kumppaneineen kertoa sopimuksesta paitsi Suomen kansalle myös tasavallan presidentille. Sydämistynyt Mauno Koivisto torppasi Väyrysen pääministerihaaveet ja istutti ihan manuaalisesti pääministerin pallille Harri Holkerin.
Silloin Väyrynen oli kuolla vitutukseen. Tämän saman taudin aiheuttama hengenmeno liippaa nyt läheltä monta Väyrysen vihamiestä. Heitäkin kuulemma on.
Nykypoliitikot tuskailevat selittäessään nettiajan nuorille, että myhäilevä Paavo Väyrynen on oikeasti alaston valtapeluri, joka kunniattomimpana tekonaan juonitteli Neuvostoliiton suurlähetystön KGB-päällikön Viktor Vladimirovin kanssa Mauno Koiviston presidenttiehdokkuuden tielle risuja ja kantoja. Kyllä Väyrynenkin saa vastustaa toisen puolueen presidenttiehdokkaita. Mutta onko isänmaallista ja moraalisesti kestävää huutaa apuun vieressä sijaitsevan diktatuurin salaista poliisia?
BB-Jugend ei voisi olla Paavo Väyrysen mustasta menneisyydestä vähemmän kiinnostunut. Keski-ikäiset kaupunkilaiset eli kokoomuslaiset ja demarit kammoavat Väyrystä ja varoittavat nuoria hänestä. Väyrynen mädättää nuoret aivot kuin rap. Nuorille jo vanhempien varoittelu on pätevä syy ironisesti tai ilman pienintäkään ketunhäntää diggailla Väyrystä. Hänen täytyy olla tosi läppä jätkä, koska vanhemmat inhoavat häntä. Miksi nuoret luottaisivat yli kolmekymppisiin? Eiväthän heidän vanhempansakaan tehneet niin.
Väyrynen mainostaa itseään muuttuneeksi mieheksi. Vähintään hän on muuttunut siinä, että nyt hän edes väittää muuttuneensa. Ennen hän ei nähnyt mitään syytä siihen.
Paavo Väyrynen saattaa edelleen olla poliittisista pelureista ketkuin, mutta me elämme nykyisin niin outoja aikoja ja olemme tottuneet niin kummallisiin julkisuuden hahmoihin, että jopa Väyrynen vaikuttaa heidän joukossaan halinallelta.
Ainakin pienen hetken.

Kommentoi 85 kommenttia